Meni poikki L:n kaa.
Sille seurustelu on "samantekevää".

En osaa hajota henkisesti.
En viiltää ranteitani auki kuvainnollisesti.

Ongelma ei ole siinä, ettenkö mä välittäis.
Mun suru on vaan siirtyny osaks mun yleistä fiilistä.
Ja se lieventää, ei aiheuta niin suurta horjumista.

Jossain vaiheessa tää kaikki varmasti ryöpsähtää ilmoille, nää kaikki tunteet, mutta ei ainakaan nythe.

Arki oikeesti auttaa, että ei oo aikaa jäädä synkistelemään.